Veristen sikiöiden soidinmenot : runoja

Tuotetiedot

Veristen sikiöiden soidinmenot on sanataiteilija Björn Nalle Östermanin (s. 1973 Helsinki, Kontula) toinen runoteos, ollen täten jatkoa keväällä 2022 ilmestyneelle miehen ensimmäiselle runokokoelmalle Arpisen elämän veriset yskökset (ISBN 978-952-69683-3-9). Mutta mikä sai Östermanin ulostamaan pihalle jo toisen vastaavanlaisen opuksen saman vuoden aikana? Eikä tässä vielä kaikki, vaan ensi kertaa kirjailijan vuodattama sanataiteen sanahelinä ja sydänveri on ulotettu, uuvutettu, juotettu ja juovutettu jopa teoksen kansitaiteeseen herran omalla verellä! Antaa runoilijan itse kertoa. – Mä kirjoitin tän neljässä päivässä kesäkuun 2022 viimeisinä päivinä, kun olin just saanut reilun puolen vuoden sisään jo mun toisen koronadiagnoosin. Sitä ennen mä olin muutamaa päivää aiemmin tavannut baarissa jatkoilla yhden todella ihanan friidun, joten mä kelasin siinä sairasvuoteella, et mitä vi**ua mä nyt teen? No, mä kirjoitan sille friidulle runokirjan! Ehkä mul käy sen gimman kaa viel flaksi, hähä! Kävikö Östermanilla onni muusansa kanssa, sitä hän ei meille tavallisille kuolevaisille halua paljastaa. Sen sijaan hän kertoo auliisti, millaisesta sanataiteesta hän pitää. – Yeah, mä diggaan speedballseist, heroiinia ja kokaiinia sekaisin, hähä. No sori, toi oli Andyn (McCoy) läppä, mä kuulin sen kun Njassa haastatteli sitä Radio Cityyn joskus 1991. Ai niin, mist mä diggaan? Yeah, mä diggaan speedballseist, eiku niin, siis mitä nää kyssyit? – Mun mielestä sanassa täytyy olla jotain sellaista imuu, sekavuutta, rumankauneutta – onks se ees sana? –, epämukavuutta, väkevyyttä, pimeyttä, rehellisyyttä, vereslihaa, aitoutta, autenttisuutta, alkukantaisuutta, pehmeyttä, Venomia (brittiläinen metalpunk-yhtye 1970-luvulta), epäonnistumista, inhimillisyyttä, kontrasteja, toistoa, haurautta, rikkonaisuutta, pelkoa. Ja tietty rakkautta ja romantiikkaa. Sekä eskapismii. Aina. Kaikkihan me varmaan halutaan paeta pahaa oloo ja pahaa maailmaa, eikö niin? Älä valehtele. – Emmätiedä, tää varmaan lähti jo nuoruudesta, kun piti paeta ikävää ja rumaa maailmaa sekä kamalaa ihmiskuntaa rumaan musiikkiin, turruttaviin päihteisiin ja lempeisiin eläimiin. Maailma on kaunis, kunnes tuli ihminen ja pilas sen. Kato ympärilles. Ja tää pieni kirjakin on varmaan puhdas reflektio siitä. Puhdas ja sileä kuin vastasyntyneen ja vastapestyn vauvan peppu. Vai oliko se sittenkin vihtapesty? Oletko hullu, Nalle Österman, voit kertoa minulle? – Kuka on hullu? Olavi Uusivirta? Sehän duunas jopa sen nimisen levynkin! Kai mä olen joissain asioissa ollut hullukin – ja tyhmä – mutta en niin hullu ja tyhmä kuin ympäröivä maailma. Toi on tietty klisee, mut myös jotain mitä yks mun vanha frendi kirjoitti mulle linnasta sen jälkeen, kun se oli sinne päästäkseen tappanut eka sen yhden toisen frendin. Ihan helvetin synkkä stoori, mut täysin totta. – Tää on spermalla, smegmalla, verellä ja käsidesillä vuodatettu viharakkaussaaga ihmiskunnalle ihmiskunnasta. Harva sen ostaa ja vielä harvempi sitä ymmärtää, mutta olen jo tottunut ja turtunut siihen. Ehkä tätä ei kukaan halua lukea myöskään siksi, että se aiheuttaa tässä ajassa aivan liian epämukavan olon. Onpahan tämäkin helvetti nyt myös dokumentoitu jälkipolville. Eikä kukaan oppinut edelleenkään mitään. – Tietty joku voi pitää hulluna myös sitä, että joku tekee kerta toisensa jälkeen runokirjoja ilman menestystä. Mitä sitten? Ainakaan ei ole kaupallisia paineita eikä tarpeita tappaa frendejä tai potkia ja ryöstää mummoja kaupungin kylmillä ja karuilla kaduilla, koska saa elää näin ihanassa lottomiljonäärien hyvinvointivaltiossa, Österman virnistää ja iskee silmää.