Tappeleva rapuhirviö : kauhun estetiikka lastenkulttuurissa

Tuotetiedot

Söpöä, karmivaa, hauskaa ja inhottavaa Kuvakirjojen kauhut voivat olla naiivin söpöjä, inhottavia, naurettavia ja karmivia tai jopa filosofisia. Niistä voidaan innostua tai huolestua ja ne saatetaan arvottaa niin vaarallisiksi kuin myös lapsellisiksi. Siihen millaisina kuvakirjojen kauhut koetaan vaikuttavat paitsi kirjoissa käytetyt kerronnalliset keinot, myös vastaanottajien tunneherkkyys ja yleisön lapsuutta ja kauhua koskevat asenteet ja käsitykset. Nämä diskurssit ja niiden piirissä käytetyt esteettiset valinnat ovat Ylösen taidekasvatuksen oppiaineeseen kuuluvan tutkimuksen keskiössä. Tutkimus etsii vastauksia siihen, miten kauhua merkityksellistetään alle kouluikäisille lapsille suunnatuissa kuvakirjoissa ja niitä ympäröivässä puheessa. Erityisesti Ylöstä kiinnostaa se, minkälaisia esteettisiä lähestymistapoja tämän merkityksellistämisen piirissä käytetään. Ylentäviä ja alentavia tulkintoja Tutkimusta varten Ylönen haastatteli päiväkotiopettajia, 5-7-vuotiaita lapsia sekä kirjailija Hannele Huovia ja kuvittaja Jukka Lemmettyä. Lisäksi hän tarkasteli kuvakirjojen kauhuelementtejä. Kuvakirjoista löytyi esimerkiksi olemassaoloa pohtivaa kauhua, sekä toiminnallista ja psykologista kauhua. Esitystavat puolestaan vaihtelevat ylentävistä kaunistaviin ja kaunistavista alentaviin, eli esteettisesti härmistäviin, tyylivalintoihin. Esteettisen härmistämisen käsitteen tuominen suomalaisen taiteen ja kulttuurintutkimuksen kentälle onkin yksi Ylösen tutkimuksen keskeisimpiä saavutuksia. – Esteettinen härmistäminen on alentavaa ja konkretisoivaa. Härmistämistä edustaa esimerkiksi se, kun kuolemaa käsitellään naurettavasti liikkuvien, mätänevien zombien kautta sen sijaan, että sitä kaunisteltaisiin tai ylevöitettäisiin, kuten hautausrituaaleissa tai traagisissa sankaritarinoissa tehdään, Ylönen selventää. Härmistämisen käsite on lainattu luonnontieteistä. Kulttuurintutkimuksen piirissä sitä on aiemmin käytetty esimerkiksi amerikkalaisen taiteentutkimuksen saralla. Esteettisenä terminä se on kuitenkin vielä varsin vähän tunnettu ja nyt se on paitsi suomennettu, myös tuotu lastenkulttuurin piiriin, jossa se liittyy esimerkiksi karnevalistiseen hullutteluun. Pelon hallintaa Erilaisten lähestymistapojen ymmärtäminen on tärkeää, jotta kauhua koskevalle yhteiskunnalliselle keskustelulle tyypillisiä vastakkainasetteluja saadaan purettua. Kasvattajat, lapset ja tekijät saattavat esimerkiksi puhua kauhusta keskustellessaan samasta kokemuksesta. Koetuille ”väristyksille” annetaan kuitenkin erilaisia positiivisia ja negatiivisia arvolatauksia, koska eri ihmiset arvottavat niitä eri asemista käsin. Lisäksi mielihyvän tai mielipahan ilmauksilla on usein erilaisia sosiaalisia tavoitteita. Olennaista olisi huomata se, milloin eri puhujien lähestymistavat risteävät. Kasvattajien harjoittama huolipuhe esimerkiksi turvautuu usein esteettisen ylevöittämisen mekaniikkaan, aivan kuten itse kauhugenre tekee. Se maalaa kuvaa vaaroista, jotka vaanivat potentiaalisesti kaikkialla ja se pyrkii herättämään kuulijoissaan kauhua. Käytännössä näin herätettyä kauhua käytetään lapsuuden ja kulttuurisen kentän hallinnoinnissa. Huolipuheen keskiössä olevat lapset saattavat puolestaan reagoida tällaiseen puheeseen sitä vastustavasti. Vertaiskulttuurien piirissä muiden roskaksi leimaamat sisällöt voivat saada välinearvoa ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuuden rakentajana. Jos ei tajua asian viehätystä tai ei omaa asiaan kuuluvaa tietoa, ei kuulu joukkoon. Tieto lisää hallinnan tunnetta. – Hyvän esimerkin tarjoaa esimerkiksi musta huumori. Lastenkulttuuri on täynnä mahdollisesti loukkaavaksi koettavissa olevia vitsejä ja parodiariimejä. Huumori vaatii asiasisältöjen ja tyylikeinojen hallintaa. Pitää osata mennä piikikkäästi iholle samalla kun pitää itsensä käden mitan päässä siitä mikä häiritsee, Ylönen summaa. Lopulta esteettinen härmistäminen lisääkin hallinnan tunnetta pelottavien asioiden äärellä.