Beneath the Laurel Tree : text-music relationships in Paavo Heininen’s opera Silkkirumpu, op. 45

Tuotetiedot

This study deals with Paavo Heininen’s opera Silkkirumpu (The Damask Drum) op. 45 (1983) and examines the narrative aspects of its text-music relationships. The research combines approaches of music analysis and literary theory. The central methods for the music analysis are Robert Morris’s reductive method for showing contour similarity between musical entities, Peter Stacey’s suggestions for observing the relations between text and music as well as Stacey’s view of text fragmentation in contemporary vocal music. The discussion of musical narrative follows the principles introduced by such scholars as Byron Almén and Robert Hatten. The literary narrative is described using concepts developed by Shlomith Rimmon-Kenan. Silkkirumpu is interpreted primarily in the context of Western art music. The opera’s text-music relationships are interpreted from four analytical perspectives, with emphasis on the narrative processes and their compositional strategies and descriptions of the work-specific and intertextual references. An analytical model of vocal style, in which the vocal part is observed as a combination of its components, is developed for the purpose of this study. The characters’ musical portrayals are expressed through their vocal styles which transform as the drama proceeds. The analysis focuses on the soloists’ parts, but the orchestra’s narrative role is also examined. Silkkirumpu’s text and music work together in the organization of form and in the symbolism of the work in which associations are evoked by recurring musical shapes and textures. However, the opera’s overall trajectory also includes ironic and tragic layers, which are based on conflicts or incongruities between text and music. Intermediality permeates the opera’s semantic and structural layers: in the processes of text fragmentation language and music converge in places, adapting features from one another’s sign systems. The frequent textural interruptions in Silkkirumpu’s music, in turn, are analogous to cinematic montage and flashback. This study is the first to focus on Heininen’s music and specifically on the music of Silkkirumpu. It shows that the opera’s text-music relationships are largely based on the centuries-old tradition of the Western vocal music, yet the composer has also utilized neonarrative, intermedial strategies. Tämä tutkimus käsittelee Paavo Heinisen Silkkirumpu-oopperan tekstin ja musiikin vuorovaikutusta kerronnallisuuden näkökulmasta. Vuonna 1984 kantaesitetty Silkkirumpu-ooppera perustuu Zeami Motokiyon no-näytelmään Aya no Tsuzumi. Säveltäjän muokkaaman runomuotoisen libreton on suomentanut Eeva-Liisa Manner. Keskeisimmät musiikkianalyysin menetelmät ovat Robert Morrisin reduktioanalyysi musiikillisten hahmojen (contour) samankaltaisuuden toteamiseksi sekä Peter Staceyn ehdotukset tekstin ja musiikin suhteen sekä tekstin vähittäisen fragmentoitumisen havainnoimiseksi 1900-luvun vokaalimusiikissa. Musiikin kerronnallisuutta kuvataan mm. Byron Alménin ja Robert Hattenin esittelemiin näkemyksiin nojautuen ja tekstin kerrontaa lähinnä Shlomith Rimmon-Kenanin käsittein. Silkkirumpua lähestytään tässä tutkimuksessa ensisijaisesti länsimaisen taidemusiikin viitekehyksessä. Oopperan teksti-musiikkisuhdetta kuvataan neljästä analyyttisestä näkökulmasta, tarkastellen toisaalta teoksen kerronnallisia prosesseja ja niiden sävellyksellisiä strategioita, toisaalta kerrontaa tukevia Silkkirummun sisäisiä ja intertekstuaalisia viittauksia. Roolihenkilöiden musiikillinen karakterisointi perustuu ennen muuta solistien vokaaliosuuksien rakentumiseen ja muuntumiseen draaman edetessä. Tutkimusta varten on kehitetty vokaaliosuuksien tarkastelumalli (vocal style), jossa kokonaisvaltainen vokaali-ilmaisu kuvataan useiden osatekijöiden yhdistymänä. Analyysi kohdistuu solistiosuuksien ohella myös orkesterin toimintaan ja erityisesti sen rooliin kertojana. Silkkirummun tekstin ja musiikin suhde on yleisesti toisiaan kannatteleva, mutta tietyissä kohdin ilmaisukeinojen välillä on ristiriitaa. Teksti ja musiikki vaikuttavat yhdessä teoksen muodon jäsentymiseen, symboliikan rakentumiseen sekä paikallisiin merkityksiin. Kuitenkin oopperassa on sekä ironinen että traaginen taso, jotka perustuvat tekstin ja musiikin yhteensopimattomuuteen. Tunnistettavina toistuvien musiikillisten hahmojen ja tekstuurien luomat assosiaatioyhteydet muodostavat teokseen tulkintaa rikastuttavan ja laajentavan merkitysverkoston. Intermediaalisuus läpäisee Silkkirummussa sekä merkitys- että rakennetason ja ilmenee erityisesti kahdella tavalla. Tekstin fragmentoituessa kieli ja musiikki ilmaisuvälineinä lähenevät ja kietoutuvat toisiinsa omaksuen piirteitä toistensa merkkijärjestelmistä. Musiikillisten tekstuurien keskeytykset rinnastuvat elokuvalliseen kerrontaan – montaasiin ja takaumaan – yhdistäen ajallisesti etäiset oopperan jaksot ja niissä esitellyt draaman motiivit toisiinsa. Tutkimus on ensimmäinen väitöskirja, jonka aiheena on Paavo Heinisen sävelkieli ja hänen tuotannossaan keskeisen Silkkirumpu-oopperan musiikki. Tutkimus täydentää myös eturivin suomalaisen modernistisen runoilijan, Eeva-Liisa Mannerin, runoilijakuvaa. Tutkimus osoittaa, että Silkkirumpu-oopperan tekstin ja musiikin vuorovaikutus perustuu olennaisilta osin eurooppalaisen oopperan ja vokaalimusiikin traditioihin, mutta siinä on hyödynnetty myös uudenlaisia, intermediaalisia kerronnan keinoja.